Mies on jatkanut piilovittuilua, mäkätystä, raivoamista. Kerran heti juhannuksen jälkeen lähdin evakkoon kaverille. Sieltä kun tulin mies tarjosi sovintoa että eletään sovinnossa loppuaika. Kättä lyötiin päälle.

Siitä sitten mies lähtikin yhteisen tyttäremme kanssa sukuloimaan Ouluun, pari viikkoa meni lataessa akkuja kotona, nautin yksinolosta. Eilen 11.7.mies tuli kotiin ja mitä tapahtui?

Alkoi se vittuilu. Joten mä päätin että tästä lähtien kirjoitan kaikki ylös tänne jotta näkyy kuinka useasti ja mitä on tapahtunut.

 

 

Tässä on tunteet vaihdelleen koko ajan, on parempia hetkiä ja niitä huonoimpiakin.

Mies tuntuu ymmärtävän nyt kokonaan miksi haluan asumuseroon. Eräs näistä keskusteluista missä koitin edelleen kertoa syitä miksi tunnen mitä tunnen meni näin :

Mies sanoo :  ....Mulla on ollut paha olo viimeiset 2 vuotta

Minä vastaan: No niin, ja minä olen ollu se paskasäkki viimeiset 2 vuotta sinulle että arvaa vaan minkälainen olo minulla on

Eilen illalla tapeltiin, tänään juteltiin aamulla kun lapset oli poissa. Keskustelu meni hyvin ja mies tuntee syyllisyyttä mitä on tehnyt, puhuin ettei kaikki ole vielä menetetty, nyt on tärkeintä elää erillään ja saada omat päämme kuntoon. Eli aamupäivä meni hyvin. Iltapäivällä mieli oli taas musta, oli kuin marttyyri, minähän se haluan jättää hänet, hän kärsii, minä hajotan perheen ynnä sitä ja ynnä tätä.

Voi elämän kevät, kauanko kestää tosiaan miehen saada se asunto, tätä ei kestä kukaan. Lapsetkin kärsivät.

 

Olemme kohta 5 vuotta olleet yhdessä, rakastuin mieheeni koska hän oli kiltti, ihana, hellä, fiksu ja kaikkea muuta.

Menimme naimisiin, muutimme yhteen ja yhteinen lapsemme syntyi. Mainittakoon että minulla oli jo 2 lasta edellisestä liitosta ja miehelläni 1 hänen edellisestään

Uusperheen ongelmista pääsimme suurinpiirtein eroon ja sopuun ennenkuin lapsemme syntyi. Samana vuonna mieheni täytti 30 v ja siitä alkoi minun helvettini.

Mikään ei koskaan ollut hyvä, hän raivostui ihan pienimmästäkin asiasta, kuten siitä että ovi ei mennyt kunnolla kiinni. Hän huusi lapsille, ilman mitään syytä, kohteli heitä kuin he olisivat aikuisia ja ymmärtäisivät kuin aikuiset. Minäkin aloin samaan osani. Ennen niin kiltti ja huomaavainen muuttui ärtyisäksi, huonotuuliseksi, inhottavaksi ihmiseksi. Olin milloin mitäkin, naakka, vitun lehmä ynnä muuta. Jos en tehnyt asioita jota hänen mukaansa olisi pitänyt tehdä, hän raivostui. 

Tähän väliin kerron olosuhteet mitkä ovat vallinneet minun elämääni. Sairastan, pehmytkudosreuma, nivelreuma , astma, migreeni, refluksitauti ja omasta mielestäni kaikista pahin elämäni pilaaja on nivelrikko.

Lapseni kaikki ovat korvatulehduslapsia, nuorimmaiseni ei poikkeus siihen, hän sairasti joka kuukausi. Olin väsynyt. Kahdella vanhemmalla on neurologisia ongelmia joita vasta nyt tutkitaan enemmän. Pehmytkudosreumaani kuuluu oireita kuten, uupumus, väsymys, unihäiriöt, kiputilat, masennus. 

Mieheni tekee taas 3-vuorotyötä, se työ päättää meidän elämästämme, työvuorojen pituus on maksimissaan 14 tuntia. Työvuorot alkavat klo 04-05 välillä ja päättyvät klo 18-19 välillä. Joten näinä päivinä olen ihan yksin, kuten yh-elämä, teen kaiken yksin. Niinä päivinä kun miehelläni on vapaata, elämä on hieman helpompaa, tosin annan hänen nukkua univelkansa pois, jos hänellä on muutama vapaa päivä putkeen, hän nukkuu väsymystänsä, minä hoidan arjen. Kyllä hänestä on suuri apu siivouksessa. Mutta aikaisemmin hän veti raivareita siitä etten kyennyt lattiaa pesemään, tai jos joku juttu oli tekemättä kun hän pääsi töistä, ei hän ymmärtäny sitä että minäkin olen väsynyt, heräilin öisin lapsen takia, vedin koko perhettä eteenpäin, kävin kaupassa lasten kanssa, tein ruoat, siivosin minkä ehdin ja kaikista tärkein ruoanlaiton ohessa oli myös lasteni arkirutiinit, että heitä huomioidaan ja he viihtyvät, eli oltiin ulkona, tehtiin sitä sun tätä ja tota. Kaikki nämä jaksoin sairauksieni kanssa. Kun mieheni oli vapaalla ja kotona, niin siivosi kyllä, senhän jo sanoin mutta arkihommat muut kuin siivous jätti mun päälleni, istui koneella tai jutteli pihalla naapurin miehen kanssa, minä olin lasten kanssa koko ajan, laittelin ruokaa ja tein mitä äidin kuuluu tehdä, ja tällöinkin tuntui siltä että olisin yksin lasten kanssa. Jos olen hämmentämässä ruokaa joka vaatii että sitä hämmennetään esim maitopohjainen kastike, ja samalla nuorimmaisella on kakka vaipassa, kuka sen kakan ottaa pois? Minä. Jos pyydän miestäni, kuuluu tietokoneelta höh ja syvä huokaus ja dramaattisesti nousee tuoliltaan selvästi ärtyneenä että hänet keskeytettiin. Annan mieheni nukkua, ymmärtäen hänen työnlaatunsa, siitäkin hän repii raivarit, joskus olen antanut hänen nukkua liian kauan, joskus liian vähän, mikään ei ole hyvin, on heti kiukkuinen kun herää, huutaa lapsille, huutaa minulle, halveksii ja mäkättää. Kaikista suurin ongelma mitä koen on se että hän suo itselleen asioita mitä hän ei minulle suo, hän saa menettää hermonsa ja minun kuuluu se ymmärtää, jos minä menetän hermoni, joka ei tapahtu useasti niin hän suuttuu. Minun pitää ymmärtää hänen työhuoliaan ja kuunnella niitä. Hän ei kuuntele minua.

Hän voi istua rauhassa meidän terassilla, viettää aikaa mutta ei salli sitä minulle. Kyllä minäkin haluaisin sen viisi minuuttisen istua alas ja nauttia elämästäni ja lepuutella jalkojani . Epäreilua!

Jos haluan lähteä jonnekkin kuten lenkille, yritän pitää huolen kunnostani ja sairauksilleni tekee hyvää jos liikkuu, hän kysyy miksi nyt, kauanko viivyt,. Jos minulla on kaveri joka pyytää minua jonnekkin, hän on kateellinen. Hän kokee olevansa vain kotona ja töissä, monta kertaa olen pyytänyt että mene ulos, ala harrastaa, hän alkaisi voimaan paremmin ja saisi purettua pahemman stressinsä muuhun kuin minuun ja lapsiin. Ennen vappua, mieheni kävi pohjalla, jälleen kerran puhuimme hänen käytöksestään, sanoin että minun on vaikea luottaa häneen, kerroin kuinka monesti hän on sanonut että lopettaa minun satuttamisen, jonka jälkeen uskon häneen, kasaan itseni ja kun olen taas onnellinen ja kaikki hyvin tulen romahtaen alas, ja niin monta kertaa kun tätä jatkuu niin vaikeampaa se on kivuta ylös ja olla normaali.

Mieheni sanoi että koko viimeiset 2 vuotta on täyttä paskaa ollut, eli hän ei välitä lapsensa syntymästä, ei nähtävästi ollut mikään iloinen juttu. Tyttäremme ensiaskeleet, jne. Kaikki vain pelkkää paskaa. 

Tähän asti, monista huolista ja ongelmista huolimatta, olen pyrkinyt positiiviseen olemukseen, kyllä tämä tästä, voimaa saan pienistä arjen jutuista kuten linnut laulaa, lapset hymyilevät nauravat. Kaikkea tuollaista. Mutta kuten kirjoitin, mies kävi pohjalla ja hänellä todettiin keskivaikea masennus, olin helpottunut, nyt löyty syy hänen käytökselleen. Mutta pian sen jälkeen, aloin ahdistumaan, en kestänyt hänen läsnäoloaan, en välittänyt mitä hän sanoi, sanoin itselleni miksi minä välittäisin jos hän ei välitä yhtään minusta. Muutama päivä sitten tajusin etten enää rakasta häntä. Kerroin sen hänelle, hänen maailmansa mureni, miten voin olla näin julma ihmiselle joka "rakastaa"minua? Kerroin että viimeiset 2 vuotta teki tehtävänsä. Olin miettinyt jo eroa viimeisen vuoden, itseni takia, mutta myös lasteni takia. Mutta ainut joka vei minua eteenpäin oli se rakkaus miestäni kohtaan. Nyt sitä ei enää ole. Pääni hajoaa! Minua revitään joka suuntaan, jaksan huolehtia lapsistani, jaksan sietää tämän kivun mitä sairauteni tuottaa, vaikken perunoita kykene kuorimaan, tölkkejä avamaan saatikka pesemään niin hyvin lattioita, mutta minä pärjään. Se mistä haluan päästä eroon on mieheni, haluan elää ilman tätä ahdistusta, haluan elää normaalisti ja onnellisesti. Onnellisimmat hetket mun arjessani ovat olleet ne päivät kun mies on ollut töissä, silloin minulla ja lapsilla on mennyt hyvin, huuto,sota alkaa kun mies on kotona. Eihän tätä hullukaan jaksa, mutta miksi koen syyllisyyttä siitä että rikon perheen, miksi koen syyllisyyttä siitä että murskasin toisen unelmat.